Eilen illalla sain puhelun, jossa kuulin suru-uutisen Leosta. Leo oli päässyt vihreämmille aginurmille, koska oli vaivat alkaneet kasautumaan niin pahoiksi. Leo ehti olla valloittamassa sydämiä 8,5 vuotta.

Leo oli mulle se koira, joka sai vakuuttuneeksi, että kun joskus viimein ja vihdoin voin hankkia oman koiran, tulee se olemaan partis. Vaikkei Leo oma koira ollutkaan, tuntui se todella läheiseltä ja tärkeältä minulle, koska kuitenkin Leon elämää seurasi ihan siitä asti kun Leo oli luovutusikäinen. Leon elämää varjosti vakava sairastuminen jo nuorena, mutta kummasti Leo jaksoi aina selvitä vastoinkäymisistä hyvän hoidon avulla. Niinkuin Leon omistaja eilen sanoi, että vaikka Leon elämässä tuntui sairautta riittävän, niin kyllähän sinne paljon hyvää ja suht tervettäkin aikaa riitti. Jopa niin paljon, että Leo selvitti tiensä agilityssä aina 3-luokkaan asti.

Leolla on nyt varmastikin parempi olla ilman kipuja, mutta silti tuntuu pahalta. Erittäin paljon jaksamista Marille perheineen.